Yhtä tyhjän kanssa 4.10-23.10.2016

Esittely/ Statement

”Elämää tehostaakseen ihminen on rakentanut koko planeettaa kattavia tietoverkkoja; ideana että datavirrasta voisi ammentaa, siihen voisi antaa ja sen tarkoitus olisi helpottaa elämää. Ärsyketulva on kuitenkin kääntänyt tilanteen päälaelleen – datavirta kuluttaa ihmistä. Ei ihme, että tätä aikaa leimaa tunne siitä, että ei kuuluta mihinkään, ei saada yhteyttä toisiin ja pahimmillaan koetaan itsemme olevan tyhjiä. Se mitä olet ei enää riitä. Tämän on korvannut ajatus siitä, että elämän tulee olla täynnä yhtäjaksoista hurmosta – kokemusmaailmasi on tylsä ja lattea, ellet aktiivisesti mainosta jännittäviä, suuria kokemuksia ja tunteita. Jos jokainen datavirtaan lähettämäsi hetki ei ole tykkäysten lomasta näkyvää hymyä, toteutuu pahin pelko: sinä olet tylsä ja lattea.

Tällainen pinnallisuus on kuitenkin ohut harso sen päällä, mitä elämä oikeasti on. Tämä hetki, tässä ja nyt. Elämä ja sen monimuotoinen kauneus heijastelee kaikkialla eikä vain viiden tuuman näytöllä. Vaikka sosiaalinen media on tuonut meitä lähemmäs toisiamme ja avannut meille portaalin toisiin kulttuureihin ja kokemuksiin, mitä aikaisemmat sukupolvet eivät olisi koskaan voineet kuvitellakaan, se on myös vienyt meidät yhdessä onton arvomaailman päälle ja nostanut pienen siivun ihmisyydestä palvonnan kohteeksi. Siksi onkin niin tärkeä pysähtyä hetkeksi ja ottaa todellisuus takaisin itsellemme. Kyse on asioiden arvottamisesta. Onko mobiililaite ja sen luoma maailma jokin itseisarvo, jotain tärkeämpää kuin hetken kokeminen läheisen kera – vai päinvastoin? Ilman aitoa läsnäoloa elämme tyhjän päällä.”

Maanantaina, 19.9.2016, Internetissä.

Näyttelyn tekijöiden ja töiden esittelyt:

Henry Lämsä

”#”

Sarjan teemana on tarkkailla eristäytymistä yhteiskunnasta, ympäristöstä ja sosiaalisista konstruktioista. Tarkastelen tätä yksittäisinä hetkinä, unohdettuina esineinä, olotiloina ja entiteetteinä syrjäisissä lokaatioissa, henkilöinä ja objekteina piilossa ja esillä yhteiskunnan rakenteissa. Sarja on samalla työstöä kokemani sosiaalisen ahdistuksen kanssa. Se luo teossarjaani rajaimen, jonka läpi tarkastelen maailmaa teemani ympärillä. Tämä maailma voi olla pehmeä, pelokas ja vilkas. Se voi olla absurdi, kylmä ja etäinen. Sen sisältämät tilanteet ovat uniikkeja, yksinäisiä, välillä harhaisia ja välillä empaattisia. Tilanteita, joissa assosiaatiot ja kokemukset luovat uutta tulkintaa arkipäiväisistä asioista.

Henry on Oulussa syntynyt ja Tampereen kautta Helsinkiin kotiutunut valokuvaaja, kuvaaja, leikkaaja ja motion designer. Hänen kuvataiteellista työskentelyään määrittää vahva itsetarkkailu ja tämän etsimen läpi suodattuvat huomiot ympäristöstä, yhteiskunnasta ja sen jäsenistä. Hän saa inspiraationsa liikkuvasta kuvasta, internetin syvistä vesistä sekä matkoiltaan Suomessa ja ulkomailla. Tätä inspiraatiota hän käyttää polttoaineena tulkitessaan kokemaansa valokuvan keinoin.

Hannes Hokkanen

”Oma sarja”

Sarjani kertoo ihmisten helposti ohittamista kauniista, mutta ei tehokkuutta lisäävistä hetkistä.

Hannes on vaasassa syntynyt kuvataiteilija, valokuvaaja, kuva-artesaani ja ennen kaikkea seikkailija. Valokuvauksesta hänelle on tullut tärkeä keino tarkkailla ja tallentaa ympärillään tapahtuvaa elämänmenoa. Hänen kohtaamansa erikoiset yksityiskohdat niin arjessa kuin juhlassa ovat tulleet hänelle tärkeiksi taltioida.

Miikka Johannes Lappalainen

”Non-Concrete”

Sarjani käsittelee graafisia elementtejä kuten geometriaa ja värien harmoniaa, joista maailmamme koostuu. Halusin kehystää maailmastamme huomionarvoisia yksityiskohtia, koska tuttuun arkiseen ympäristöön suhtaudutaan nuivasti. Ajatellaan ettei siellä ole mitään mielenkiintoista. Työ tai koulumatka ei ole tutkimusmatka. Kun ihmiset haluavat nähdä taidetta, mennään esim. galleriaan katsomaan näyttelyä, taiteilijan kotisivuille, instagramiin jne. Ajatellaan että taide on jotain tiukasti määriteltyä. Voisiko koko Maailman nähdä alati muuttuvana taideteoksena ? Kyse on siitä mihin kiinität huomiosi. Toiset kävelevät ohi silmät suljettuina, tai älylaitteeseensa liimautuneina. Siksi halusin näyttää ihmisille, kuinka paljon kauneutta ympäristöstään voi löytää. Esim. halkeama lattiassa, rapiseva maali tai jokin tietty pintatekstuuri voi omassa yksinkertaisuudessaan olla tutkimisen arvoinen. Kun siitä ottaa valokuvan, sen graafisuutta voi korostaa. Vedostettuna se muuttuu taiteilijan teokseksi, jonka voit laittaa seinälle. Mutta missä kulkee raja, entä mikä on se todellinen taideteos ja kuka on taiteilija jos valokuvakin on vain heijastus todellisuudesta.

Miikka Johannes Lappalainen on Orimattilassa syntynyt, Lahden kautta pohjanmaalle muuttanut ja sittemmin Vaasalaistunut graafinen suunittelija. Lappalaiselle taide on tapa elää ja valokuvaus tapa katsoa, ikuistaa ja jakaa. Perinteisen dokumentaarisen valokuvauksen lisäksi, tekee hän valon ja muodon tutkimusta apunaan maalauksellisempi ote. Abstrakti tyyli ja omintakeinen ilmaisu jättävät katsojalle tulkinnanvaraa. Kuvakieli liikkuu jossain valokuvauksen ja maalauksen välimaastossa. Toisinaan se on ikäänkuin kameralla maalaamista, vaikka ei perinteistä “valomaalausta” olekkaan.

Esa Luoto

”RÄMEITÄ”

Sarja käsittelee ihmistä ympäristössään. Vastoin tämän hetken kollektiivista egoajattelua, yksilö on vain pieni hiukkanen tätä kaikkea meitä ympäröivää elämää. Ihminen on outo kapistus: luonnosta halutaan “sivistyksen pariin”, mutta yksinäisyyttään ei pääse pakoon vaikka asumistiheys olisi muutama tuhat ihmistä neliökilometrillä. Yksinäisyyden pelko ja täysin vieraalta massalta omaksutut tyhjät odotukset ohjaavat monia – etsintä on kova ja kuume korkea, mutta ei ole varmuutta mitä etsiä, mistä etsiä, miten etsiä ja ylipäänsä miksi. Kaikki haluavat olla onnellisia, mutta miksi antaa sen määrän ja määreen olla jonkun toisen sanelemaa?
Viimeisessä puvussa ei ole taskuja,
eikä sadan vuoden päästä kukaan muista.

Esa on Pirkanmaalta käsin vaikuttava ulkopohjalainen kuvaaja. Tällä hetkellä keskeisin ilmaisu tapahtuu digitaalikameran avulla. Kuvastossaan hän tulkitsee ajan henkeä ja tätä outoa maata jota asumme; ihmisyys ja sen tulkinta heijastuvat kuvissa, olivat ne sitten potretteja tai yleistä maisemaa. Tyylillisesti ote on löyhän dokumentaarinen, rehellisen suora ja rosoinen.